Pyhän katse

Istun kuolevan pedin äärellä sairaalassa. Taivaan sinisten silmien katse on avoin ja viaton kuin lapsella. Hän nyökkää minulle kevyesti, kun pyydän lupaa saada rukoilla hänen puolestaan. Ei ole kiirettä enää, ei väliä maallisilla murheilla. On vain odotus, kaiken loppuminen, päätepiste. Tuntuu kuin tämä ihminen olisi utelias tuntemattoman edessä. En näe pelkoa, näen vain sinisten silmien tarkkaavaisen ja ikään kuin kaiken nähneen ja oppineen levollisuuden. ’Näin se meni, näin on hyvä. Nyt ymmärrän.’

Väsyksissä oleva matkalainen sulkee silmänsä, kun siunaan häntä. Tunnelma on haikea mutta samalla ihmeen kaunis. Liikutun, tämä matkantekijä on jo melkein portilla. Ehkä hän tuntee jo toiselta puolelta virtaavan rakkauden kutsun. Ainakin häntä kannattelevat iankaikkisen Jumalamme suuret armolliset kädet. Pian poisnukkuvan ruumis ja kasvot ovat kutistuneet kuin lapsen ruumiiksi. Kasvotkin ovat pienet, silitän hänen otsaansa. Rypyt ovat siliämässä, iho pehmeää kuin lapsella.

’Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.’ 2. Tim. 4:7.

Paavalin sanat hänen oman kuolemansa lähestyessä, nousevat mieleeni tuossa pienessä sairaalahuoneessa. Toivon, että oman loppuni lähestyessä ne luettaisiin minulle. Toivon, että saisin kevyin sydämin odottaa esiripun laskeutumista, tietäen että olen tehnyt parhaani.

Lähestyvä pääsiäinen ruokkii sydäntäni; Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemuksen toivo. Se kutsuu minua matkalle tarkastelemaan itseäni suhteessa lähimmäisiini. Nimittäin Jeesus kärsi ja kuoli ristillä minunkin syntieni tähden. Ylösnousi ja istuu Jumalan oikealla puolella. Antoi meille pienille ihmisille mahdollisuuden uuteen elämään ja pelastukseen. Olenko minä siis Jeesuksen rakkauden arvoinen? Miten voisin palvella toisia paremmin?

Haluan kuulla ja nähdä tänä pääsiäisenä taas Jeesuksen kivisen tien eri vaiheet. Haluan nähdä, haluan kuulla ja haluan ymmärtää. Jonain päivänä, haluan viattomat siniset silmät.

TEKSTI Paula Hagel, seurakuntapastori