Talvisodan joulu

Elettiin marraskuun viimeisiä päiviä vuonna 1939. Toin hellapuita keittiöön. Äitini oli huolestuneen näköinen. Hän oli juuri kuunnellut uutiset ja sanoi: ”Sotako siitä nyt tuli!” Huokaisten hän istahti penkille sulattelemaan kuulemaansa. Radiossa oli sanottu, että  hyökkäämättömyyssopimus on Neuvostoliiton toimesta irtisanottu.

Äitini tiesi, mitä on sota. Edellisen sodan hän oli kokenut 17-vuotiaana. Nyt pelättiin pahinta. Niin myös kävi. Neuvostojoukot vyöryivät 30.11.1939 yli rajan kaikkia mahdollisia sieltä Suomeen tulevia tieuria myöten, ja kaupunkien pommitukset alkoivat. Yht’äkkiä rauhallinen elämä muuttui sotaponnistelujen täyttämäksi ja turvallisuuden tunne peloksi. Lottien sotaleivän leipominen oli alkanut jo syksyllä kertausharjoitusten aikana. Monia elintarvikkeita alettiin säännöstellä. Suruviestejä ehti tulla jo ennen joulua moniin koteihin.

Joulu oli erilainen kuin ennen. Tosin jouluaattona saatiin syödä vielä normaali jouluateria. Iltapäivällä juotiin teetä keittön pöydän ympärillä istuen. Teessä kastettiin graham-jauhoista tehtyä korppua. Helsingin Vanhasta kirkosta kuunneltiin jouluaaton hartaus, jonka piti pastori E.W. Pakkala. Sitten haettiin eteisen nurkasta pieni paperikassi, jossa olivat joululahjat. Jokainen sai paperinarulla sidotun käärön. Narun alle oli pistetty pieni paperilappu, jossa oli nimi. Äiti oli kutonut nämä lahjat sen mukaan, mitä kukin tarvitsi. Joku meistä sai villasukat, toinen lapaset, kolmas kaulurin, kaksivuotias nuorin villamyssyn ja isä lämpimän kaulurin.

Kassin pohjalla oli pieni kaupan tiskipaperiin kääritty paketti. Isä oli ostanut jonkin vaatekappaleen äidille. Vähää ennen klo 17 isä puki päälleen sarkatakin, uuden kaulurin kaulaansa, manttelin ja karvalakin, otti keittiön nurkasta kiväärin selkäänsä ja pihalta sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään 7 km:n päähän rautatiesillalle, missä hänellä alkoi vartiovuoro klo 18.

Isäni kuului niihin ikäluokkiin, jotka kutsuttiin aseisiin vasta vuoden 1940 puolella. Tarvittiin lisää miehiä, kun NL  nosti Suomen rintamalla taistelevan armeijansa miesvahvuuden helmikuun alusta miljoonaan mieheen. Ennen lähtöään isä vei minut pellolle ja kertoi, mitä hän on suunnitellut kylvää millekin lohkolle ja miten lantakasat oli sijoitettava. Minun tehtäväni oli ajaa karjanlanta hevosella pellolle. Olin silloin 10-vuotias. Koko talven avustin äitiäni navettatöissä iltaa aamua ja pidin huolen hevosista. Kun lähtöpäivä tuli, vein isäni Vihannin asemalle, missä oli kokoontumispaikka. Kotipihalla hän hyvästeli perheensä halaten kutakin erikseen. Ja ennen rekeen istumistaan hän kääntyi kotiväkeensä päin ja sanoi: ”Rukoilkaa!”  Lähtö rintamalle oli hänelle vaikea. Tämäkö oli viimeinen lähtö kotoa?Kun laskimme kotipihalta alas järvelle kirkolle vievälle talvitielle, tunsin, että vieressäni istuva isäni nytkähteli liikutuksesta. Nämä joukot vietiin Viipurin länsipuolelle, missä tilanne oli kriittinen. Sodan jälkeen isäni sai palata terveenä kotiin.

Joka päivä rukoiltiin. Niin tehtiin muissakin kodeissa, mistä isä tai poika oli rintamalla.

Kaarlo Hirvilammi