Minkä mittainen on sinun kesäsi? Pohjoisesta muuttaneena minun kesäni on yhtä pitkä kuin valon määrä. Se alkaa jo maaliskuussa kellojen siirtämisestä kesäaikaan. Henkisesti talvi ja pimeys on siinä kohtaa voitettu. Vastaavasti oma kesäaikani päättyy lokakuussa kellon viisarien siirryttyä lähintä kesää kohti, taaksepäin. Mieli alkaa katsella mennyttä ja etsii voimavaroja eletystä kesästä.

Pikainen kahvipöytägallup työkavereiden kanssa vahvistaa käsitystäni. Monelle kesä kestää lomakuukausien ajan. Kokonaisvaltainen kesä ajoittuu alkukesän valoon, heräävään luontoon, orastavaan kasvuun ja saa täyttymyksensä juhannuksen aikoihin. Kaikille yhteinen kesäaikaa kuvaava asia on valo.

”Kaikkein pimeintä on juuri ennen kuin tulee valoisaa- valo on suurimman pimeyden takana” on joku viisas joskus kuvannut. Tämä osuvasti kuvaa itseäni – ennen kesäaikaan siirtymistä uupumuksen voi käsin tuntea ja lisääntynyt valo sytyttää elämääni ilon.

Kesään latautuu valtavasti haaveita, odotuksia, toiveita, lupauksia ja hyvää oloa tuottavia asioita. Ihmiset heittävät talviturkkejaan, suojakuoriaan ja estojaan; kanssakäyminen ja sosiaalisuus aiheuttavat tilastopiikin. Lomaa odotetaan ja loman puuttuessakin työ tuntuu kevyemmältä valon määrän jatkuessa vielä työpäivän jälkeenkin. Kesään liittyy olennaisesti aineellisen ja aineettoman tankkaamisen lisäksi myös oman hengellisyyden vahvistaminen. Kirkkoihin on suunniteltu monenlaisia hengellisyyttä tukevia tilaisuuksia, konsertteja ja tutut jumalanpalvelukset toteutuvat lomakaudesta huolimatta. Suomenmaasta löytyy myös lukematon määrä erilaisia hengellisiä kesäjuhlia, joista voi ammentaa uskolleen virvoitusta.

Jokainen tunnistaa ihanan kesäpäivän keskellä tunteen; kunpa tämä hetki ei koskaan loppuisi. Kesällä valon ja pimeyden rajan puuttuminen luo illuusion ajan rajattomuudesta. Ihanan ja hyvän kahmiminen kaksin käsin kätkee sisälleen ansan. Uupuminen ja rajojen ylittyminen voi yllättää. Kesälläkään ei vuorokauteemme tunnit lisäänny.

Kesäisen auringon alla muistan sinua siunaavin ajatuksin virren 270 sanoin ” kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan”. Ikuinen kesä on vielä edessä.

Teksti ja kuva: Marja-Leena Kivilompolo