Julkaistu 21.01.2010, kirjoittanut Janne Kippola
Lähimmäisenrakkaus
0 kommenttiaKun ottaa huomioon, että edellisestä kirjoituksestani on kulunut jo lähes puoli vuotta, ei se että toivotan kaikille hyvää uutta vuotta näin kolme viikkoa vuoden alkamisen jälkeen, tunnu ollenkaan myöhäiseltä. Ainakaan itsestäni :)
Monta kertaa on kyllä ajatuksissa pyörinyt asioita, joita olisin voinut täällä jakaa, mutta tiedättehän te, kuinka hyvin kaiken kiireen keskellä tulee istuttua kirjoittamaan... No, tekosyyhän se kiirekin vain on, turha selitellä.
Joka tapauksessa näin vuoden alussa tulee usein pohdittua sitä edellistä vuotta. Mitä siitä jäi käteen? Yksi tapaus nousee ylitse muiden aina kun annan ajatusteni karata viime vuoteen.
Kesällä kun olimme perheen kesken lomamatkalla, pysähdyimme muutamaksi tunniksi erään kristillisen järjestön toimintakeskukseen, jossa olin ollut kesätöissä vuonna 2000. Tapasimme muutamia vanhoja tuttuja ja kuljeskelimme keskuksen kauniissa maisemissa. Silloin n. 9 kuukauden ikäinen poikamme sai ihmetellä mm. lampaita ja kanoja joita keskuksen mailla asusti. Koska innostuimme viettämään keskuksen alueella useamman tunnin, alkoi luonnollisesti olla ruoka-aika. Päätimme selvittää ruokailumahdollisuutta keskuksen ruokalassa. Meneillään oli kaksi suurta leiriä, joten vähän arkaillen kysyimme riittäisikö ruokaa meillekin. Tutun vastaanottotyöntekijän iloinen vastaus kuului, että tottakai, menkää vain syömään ja sopiiko että maksatte syötyänne, kun on yksi homma kesken. Siirryimme siis syömään, edelleen vähän aralla mielellä, koska ruokala oli tupaten täynnä leiriläisiä ja oli vähän ulkopuolinen olo, olimmehan pölähtäneet paikalle yllättäen. Kun olimme saaneet aterian kasattua tarjottimille, aloimme tähyillä vapaita paikkoja. Niitä ei juuri ollut. Kävelimme eteenpäin, ettemme aiheuttaisi tungosta linjastolle ja katselimme, josko jostain löytyisi tilaa kolmihenkiselle perheellemme. Kävi niin, että ensimmäisessä pöydässä jonka ohi kävelimme oli joukko nuoria, ilmeisesti meneillään olleen rippileirin leiriläisiä ja isosia. He olivat jo lopettaneet ruokailunsa, mutta jääneet juttelemaan hetkeksi paikalleen. Joku heistä huomasi meidän etsivän paikkaa ja huikkasi meille, että tulkaa tähän, me olemme lähdössä. Kiitollisina siirryimme pöytään ja aloin samalla etsiä katseellani syöttötuolia. Samassa näin jo keski-ikäisen naisen kantavan syöttötuolia meitä kohti. "Tarvitsetteko tällaista?" hän kysyi.
Kuinka moni sai kokea tällaista lähimmäisenrakkautta viime vuoden aikana? Ja käsi ylös, kuka mielestään osoitti vastaavaa lähimmäiselleen? Täällä pysyy kädet tiukasti näppäimistöllä.
Kun lähdimme ruokailun jälkeen kohti seuraavaa etappia, totesimme vaimon kanssa lähes yhteen ääneen, että pysähdys kyseisessä keskuksessa oli kuin pieni pala paratiisia. Kuka vielä väittää, että toisten ihmisten kohtaamisella ei ole merkitystä? Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, taisi Jeesuskin sanoa. Siinä riittää tavoitetta tämänkin vuoden jokaiselle päivälle.
Voit jättää kommentin. Nimi, email ja kommentti ovat pakollisia kenttiä.
Monta kertaa on kyllä ajatuksissa pyörinyt asioita, joita olisin voinut täällä jakaa, mutta tiedättehän te, kuinka hyvin kaiken kiireen keskellä tulee istuttua kirjoittamaan... No, tekosyyhän se kiirekin vain on, turha selitellä.
Joka tapauksessa näin vuoden alussa tulee usein pohdittua sitä edellistä vuotta. Mitä siitä jäi käteen? Yksi tapaus nousee ylitse muiden aina kun annan ajatusteni karata viime vuoteen.
Kesällä kun olimme perheen kesken lomamatkalla, pysähdyimme muutamaksi tunniksi erään kristillisen järjestön toimintakeskukseen, jossa olin ollut kesätöissä vuonna 2000. Tapasimme muutamia vanhoja tuttuja ja kuljeskelimme keskuksen kauniissa maisemissa. Silloin n. 9 kuukauden ikäinen poikamme sai ihmetellä mm. lampaita ja kanoja joita keskuksen mailla asusti. Koska innostuimme viettämään keskuksen alueella useamman tunnin, alkoi luonnollisesti olla ruoka-aika. Päätimme selvittää ruokailumahdollisuutta keskuksen ruokalassa. Meneillään oli kaksi suurta leiriä, joten vähän arkaillen kysyimme riittäisikö ruokaa meillekin. Tutun vastaanottotyöntekijän iloinen vastaus kuului, että tottakai, menkää vain syömään ja sopiiko että maksatte syötyänne, kun on yksi homma kesken. Siirryimme siis syömään, edelleen vähän aralla mielellä, koska ruokala oli tupaten täynnä leiriläisiä ja oli vähän ulkopuolinen olo, olimmehan pölähtäneet paikalle yllättäen. Kun olimme saaneet aterian kasattua tarjottimille, aloimme tähyillä vapaita paikkoja. Niitä ei juuri ollut. Kävelimme eteenpäin, ettemme aiheuttaisi tungosta linjastolle ja katselimme, josko jostain löytyisi tilaa kolmihenkiselle perheellemme. Kävi niin, että ensimmäisessä pöydässä jonka ohi kävelimme oli joukko nuoria, ilmeisesti meneillään olleen rippileirin leiriläisiä ja isosia. He olivat jo lopettaneet ruokailunsa, mutta jääneet juttelemaan hetkeksi paikalleen. Joku heistä huomasi meidän etsivän paikkaa ja huikkasi meille, että tulkaa tähän, me olemme lähdössä. Kiitollisina siirryimme pöytään ja aloin samalla etsiä katseellani syöttötuolia. Samassa näin jo keski-ikäisen naisen kantavan syöttötuolia meitä kohti. "Tarvitsetteko tällaista?" hän kysyi.
Kuinka moni sai kokea tällaista lähimmäisenrakkautta viime vuoden aikana? Ja käsi ylös, kuka mielestään osoitti vastaavaa lähimmäiselleen? Täällä pysyy kädet tiukasti näppäimistöllä.
Kun lähdimme ruokailun jälkeen kohti seuraavaa etappia, totesimme vaimon kanssa lähes yhteen ääneen, että pysähdys kyseisessä keskuksessa oli kuin pieni pala paratiisia. Kuka vielä väittää, että toisten ihmisten kohtaamisella ei ole merkitystä? Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, taisi Jeesuskin sanoa. Siinä riittää tavoitetta tämänkin vuoden jokaiselle päivälle.
Kommentit
Voit jättää kommentin. Nimi, email ja kommentti ovat pakollisia kenttiä.
Tämän artikkelin kommentointi on päättynyt.
